Filippiinit 5

Hehei. Tarinoinpa tällä kertaa vuorenvalloituksestamme. Kiivettiin siis Filippiinien korkeimmalle vuorelle Mount Apolle (2950 m) ja tehtiin homma ihan kunnolla eli oltiin reissussa neljä päivää ja kolme yötä. Koko matkan huikein kokemus. Meillä oli kunnon VIP-vaellus, omat oppaat ja 'porterit' eli tyyppejä jotka kanto kaikki ruokatarvikkeet, teltat ym. Ihan sairasta kun tyypit vetää tuosta noin vaan 30 kiloset rinkat selässä ylös vuorta... Samalla kun me ollaan puhkipoikki jo omien pienten reppujemme kanssa. Nojoo ne onki kasvanu siellä ja omien sanojensa mukaan se vuori on niitten leikkikenttä. Saatiin tosiaan kaikki tarvikkeet ja ruoka, itse piti vain hankkia kunnon vaatetus mikäli ei nyt ollu ihan varustautunu patikointireissuun ja ottanu esim. hanskoja mukaan Filippiineille hahah. 

Ensimmäisenä päivänä mentiin pakulla kylään, josta hypättiin lava-autoon sinne lavalle tietty ja mentiin erittäin töyssyisä ja hauska noin puolituntinen hieman ylemmäs, josta käveltiin suurinpiirtein tunti ensimmäiseen "leiriin". Joka oli siis jonkun tyypin takapiha. Mentiin sinne jo illalla niin päästään sitten aamulla heti aloittamaan nousu. Tai no se ensimmäinen tuntisen kävely aiheutti jo sellaista "mihin ollaan oikein ryhdytty" kommentointia. Illalla ensimmäiset retkiateriat, kortinpeluut ja tähtientuijottelut.

Toisena päivänä sitten tosiaan aamusta lähdettiin nousemaan ja pian saavuttiin viidakkoon uu. Tää oli oikeastaan kaikista rankin osuus, vaikkakin alastulopäivä oli kaikista pisin, mutta silti alaspäin on kivempi mennä kuin painovoimaa vastaan. Onneksi sentään ei tarvinnut auringonpaahteessa mennä. Lounastauoilla maattiin aina vaan pressujen päällä maassa ja otettiin lepiä samalla kun oppaat tekee meille ruokaa hahaha. Päästiinki päivän leiriin ajoissa niin hetken aikaa lepäiltyämme käytiin katsomassa seuraavan päivän koitosta. Edessä siis nousu huipulle ja kivaa lohkarereittiä. Toisen päivän leiri oli viidakossa ja vaikka piti herätä joskus viideltä niin lähdettiin sitten vasta joskus seitsemän kahdeksan aikaan. Mutta onneksi ei jouduttu auringonpaahteessa kiipeämään lohkareita.

Lohkareita pitkin kiipeäminen oli hauskaa! Ja ihan hullua kun taas ne tyypit vaan hyppii siellä menemään samalla kun me katotaan tarkkaan mihin otetaan seuraava askel. Kolmannen päivän leiri oli huipulla, näkyy ylimmässä kuvassa. Se oli oikein mukava paikka pehmeine ruohomaineen ja keskellä huippuhuippuja. Ja ei olis uskonu kuinka kylymä voi Filippiineillä olla!! Käytiin iltapuhteiksi vielä kiipeämässä parille huipuille ja koitettiin nähdä auringonlasku mutta pilvet tuli ryminällä pilaamaan sen näkymän. Aika siistii oli kyllä nähdä kun pilvet tulee kohti samalla korkeudella. Illalla käperryttiin makuupusseihin ja kuten joka ilta pelattiin korttia, juotiin sitä paikallista ällöpahaa alkoholia pieninä annoksina ja tuijoteltiin tähtiä yhdessä kasassa. Sanompa että oli aika huikee tähtitaivas. Niin ja kerrottiin pelottavia tarinoita totta kai! Mutta yö oli jääääääätävän kylmä!!!!

Aamulla herättiin neljän aikaan auringonnousua varten ja olin IHAN horkassa. Puistattaa vieläkin. Olin todella jäässä myös henkisesti, mutta auringonnousu oli kyllä huikee. Näki Davaon valot ja Samalin saaren kokonaan. Aamupalan jälkeen lähdettiin sitten laskeutumaan ja sitähän sitten riittikin hahaha. Alasmeno oli rankkaa nilkoille ja polville kun piti ottaa isoja harppauksia alaspäin. Mentiin kirotun järven kautta (sinne oli kuollut ihmisiä ynnä muuta) ja sitten taas viidakkoon. Ja sitä kesti ja kesti ja kesti ja kesti. Lounasleiriin tuntui olevan ikuisuus mutta siitä se ikuisuus vasta alkoikin... Lisäksi matkalla oli niin siistejä paikkoja kun piti mennä puunrunkoja pitkin yli jonkun rotkon! Tunsi itsensä varsinaiseksi Indiana Jonesiksi. Vihdoin ja viimein tultiin ulos viidakosta ja käveltiin ensimmäisen yön leiripaikkaan eli siihen jonkun pihaan. Sitten oli vähän epäselvää miten mennään ja minne. Käveltiin sitten taas ikuisuus jonnekin epämääräiseen paikkaan (tässä vaiheessa tuli kuvaan vitsit tunnottomista jaloista ja säännölliset "what the hell?!" ja "where are we??!" huudahdukset) josta vihdoin ja viimein päästiin lava-auton kyytiin taas ja sitten viimein pakun kyytiin ja kohti kotia. Oltiin aikalailla kuolleita kun päästiin kotiin. Onnellisia ja päät että kamerat täynnä uusia muistoja toki myös. Vielä joku päivä lähden Lappiin ruska-aikaan vaeltamaan ja valloittamaan vaikka Haltin! Tosin nyt hetkeksi taas riittää vuorikiipeily oli se sen verran rankka reissu :D